Tänään tuli poimittua vattuja, mustikoita ja punaviinimarjoja. Pesin yhden patjan, ja pari mattoa.

Aamupäivällä vein muksut kavereilleen kyläilemään, kunkin eri osoitteeseen ja välillä pentukoira sai tutustua kaverin toiseen pentukoiraan... kaverin pentukoira on tosi yli tuplasti isompi kuin meidän pentukoira, joten olin vähän huolissani pärjääkö meidän pienen pieni Papuliini... mutta hyvin ne tulivat juttuun keskenään, ja Papusta oli vaan hauskaa kun toinen juoksi kumoon. Ei tosin viivytty kovin kauaa, mutta hyvä se on tutustuttaa kaikenlaiseen.

Pentukoira kävi myös aamukahvilla kahvilassa, eivätkä olleet moksiskaan vaikka otin kaverin ensin sisälle kahvilaan tilaamaan meille (minulle+pojille) sämpylät ja kahvit, vaan päinvastoin toivottivat pennun tervetulleeksi ja Papukin sai raikasta vettä... istuuduttiin kyllä pihalle.

Iltasella käytiin sitten kaukaisten sukulaisten luona poimimassa punaherukoita, kun heillä oli liika paljon. Hyvä meille, ja he ovat oikein mukavia ihmisiä. Tekee hyvää viettää välillä aikaa mukavien ihmisten seurassa.
Rouva kertoi kuinka häneltä oli lapsena lemmikkikoira purrut puolet kasvoista melkein irti... joten mieleni lohduttui jälleen, kun menin viemään meidän rakkaan hurtan piikille tuossa aiemmin kesällä. Kyllä se vaan joka päivä ottaa sydämestä, vaikka kuinka tietää että se oli viisas päätös... vaikka että mitä jos ja sitten tuntee olonsa epäonnistuneeksi ja petturiksi.
Hurtta parka. Nyt sitten olen lueskellut edelleen kaiken mahdollisen koirista, pennuista ja kasvattamisesta, että vaan meidän Papusta tulee paras ja hyvin käyttäytynyt ja rento ja huoleton kaveri.
Tai siis ei tule, vaan pysyy... nyt 10 viikkosena Papuhan on kuin unelma. Tuntuu tyhmältä olla ylpeä koirasta, vaikka eihän minulla oikeastaan ole sen kanssa muuta tekemistä, kun että olen valinnut pennun, ja senkin vähän summamutikassa.
Toivottavasti tulevaisuudessa saan olla ylpeä, koska olen pystynyt kasvattamaan vauvasta järkevät aikuisen koiruuden.

Lapsista ainakin olen niin ylpeä, ihan käsittämätöntä miten osaavat ihmisten ilmoilla käyttäytyä... kotona tietysti välillä saa kiukuta. Äsken lievää kiukkua ilmassa niin että: "E. haukkui mua pernaksi!"


Huomenna lähdetään käymään isälläni... matka on pitkä (ajaa yli neljä tuntia), mutta onhan meillä aikaa, ja tuossahan isä keväällä muurasi meille koko piipun uudestaan, että ehkä on syytä käydä kyläilemässäkin joskus. Ja ihan mukava intiaani se isänikin on, vaikkakin vähän omalaatuinen puolisokea erakkotyyppi.

(mitähän se on tällä kertaa ostanut?)