Noin.

Eutanasia maksaa 200€, mistä osan voi saada takaisin sairasvakuutuksesta - jos ei ole katolisessa sairasvakuutuksessa, koska paavi ei tykkää eutanasiasta.

Maksu mielellään käteisellä, koska eutanasialääkärillä ei ole kortinlukijaa - hän on vain eläkkeelle siirtynyt kirurgi.

Paikalla potilaan ja eutanasialääkärin lisäksi ainakin sairaanhoitaja, ja oma lääkäri.

(Belgiassa on vahva oma lääkäri-perinne, eli lähes jokaisella on oma lääkäri, jolla oma praktiikka, ja yleensä käydään vuosi kaudet samalla tutulla lääkärillä.)

 

Eutanasiaa ei voi saada samalla päivälle, koska lääkärit, eivätkä myöskään apteekit saa pitää eutanasialääkkeitä hyllyssä, vaan ne on aina tilattava erikseen. Tällä kertaa eutanasia sovittiin vasta torstaille (nyt on maanantai), koska sairaanhoitajalla oli jotain parempaa tekemistä.

Siis oikeasti eutanasialääkäri kysyi oikein kohteliaasti ja ystävällisesti, jos sopii odottaa torstaille tai perjantaille, ja jos ei sovi odottaa niin hän järjestää kyllä asian vaikka heti huomiselle... mutta nyt sovittiin siis että torstai käy.

Olin ajatellut, että kun eutanasialääkäri tulee käynnille, poistun kohteliaasti yläkerrtaan, mutta sattuikin niin, että lääkäri pöllähti paikalle tuntia sovittua aikaisemmin, jolloin miehen äiti juuri oli lähtenyt äkkiä piipahtamaan lähikaupasta hakemaan jotain, joten olin hetken appiukon kanssa kaksin, ja lääkäri sitten istutti minut viereen sohvalle ja käytiin keskustelut yhdessä.

Oikein osaava ja pätevän oloinen lääkäri, joka osasi sekä kysyä että kuunnella hyvin - jäi hyvä fiilis.

Käytännössä lääkäri antaa ensin nukutuslääkkeen (suoneen), minkä jälkeen hän antaa tappavan annoksen (myös suoneen) jotain toista lääkettä, mikä pysäyttää elintoiminnot. En tiedä lääketieteestä tarpeeksi että tietäisin kuinka, kertoi kyllä mitä lääketää ja miten. Ei ole mahdollista, että lääke ei toimisi ja jäisi henkiin tai kitumaan tai heräisi kesken prosessin.

Eutanasia on ollut Belgiassa käyössä ja parikymmentä vuotta, eikä lääkäri ollut kuullut etteä eutanasia ei olisi joskus toiminut kuten pitää, annokset ovat kuulemma ihan riittävän vahvoja.
 

On hyvä, jos lähellä on joku pyyhe, koska kuolleelta saattaa valua kuolaa - mutta muuten ruumiin nesteet pysyvät kyllä kehon sisäpuolella. Toisilla on kuulemma huoli, leviääkö pissat ja kakat sitten ympäriinsä, mutta näin ei siis käy.

Eutanasia voidaan tehdä siinä paikassa missä potilas haluaa, eli tällä kertaa olohuoneen sohvalla.

Makuuhuone on yläkerrassa, eikä appiukko ole ainakaan viikkoon tai kahteen jaksanut kavuta portaita ylös.
Hänellä oli kyllä huoli, että voiko hän ottaa ja mennä kuolemaan sohvalla, vai jääkö sohvasta sitten huonot fibat, että tämä on nyt paikka missä hän sitten kuoli... mutta vakuuteltiin että sillä nyt ei ole mitään merkitystä, ja jos sohva jää kummittelemaan, viedään se kaatopaikalle ja ostetaan uusi.

Entä mitkä vaatteet pitäisi olla päällä? Olisiko hyvä olla ne vaatteet, jotka sitten sopisi arkkuunkin?
Tällä ei ole merkitystä, päällä voi olla mitä vaan itse haluaa. Hautaustoimisto hoitaa sitten tarvittaessa kyllä sovitut vaatteet.

Ketä on paikalla kun eutanasia tehdään? Paitsi kaksi lääkäriä, hoitaja ja potilas.
Paikalla saa olla juuri ne, jotka potilas haluaa ja on sovittu. Me ollaan puhuttu eutanasiasta jo aiemmin: haimadiagnoosi saatiin kesällä, ja viimeistään syksyllä oli selvä, että hädintuskin mennään jouluun asti, ja nyt uusivuosi meni jo... ja koko prosessi on sovittu eutanasialääkärin (/lääkäreiden) kanssa jo hyvissä ajoin syksyllä, että kaikki on sitten järjestyksessä kun hetki on ajankohtainen.

Paikalla on siis sovittu olevan appiukon lisäksi hänen rakas vaimonsa ja poikansa ja minä, ja jos meidän lapset haluavat (14.16 ja piirua vaille 18 vuotiaat) - heidän kanssa keskustellaan asiasta vielä huomenna.

Miehellä on myös veli, joka kuoli muutama vuosi sitten, ja hänellä on kaksi lasta (13 ja 15 vuotiaat), joilta kysytään myös jos haluavat olla paikalla. Olisihan se epäreilua olla kysymättä, kun kerran meidän lapsillakin on mahdollisuus.
Tällä hetkellä vanhin on sanonut haluavansa olla mukana (heillä on kovin läheiset välit vaarinsa kanssa), ja kaksi nuorempaa miettivät vielä. Katsotaan.

Voi myös olla, että mahdollisesti lähden jonnekin lasten kanssa siksi aikaa... mutta tässä on vielä pari päivää aikaa miettiä.

Hautajaiset pidetään yleensä alle viikon päästä hautajaisista, mutta se riippuu kuinka nopeasti kaikki saadaan järjestettyä. Miehen veljen hautajaisissa meni yli viikko, koska krematoriossa oli ruuhkaa.

Lääkäri hoitaa kaikki paperityöt, ja hautaustoimisto hoitaa sitten tästä eteenpäin.

Belgiassa eutanasian voi saada kuka tahansa, kunhan on riittävän sairas, ja riittävän järjissään. Ei tarvitse olla belgialainen, vaan tässä kun Ranska on ihan vieressä, niin toisinaan täällä käy ranskalaisia kuolemassa, kertoi eutanasialääkäri. 
Asiaa helpottaa, että sopii eutanasiasta hyvissä ajoin etukäteen, koska tarvitaan useamman lääkärin lausunto, mutta jos kaikki on kunnossa , niin kaikki ovat lämpimästi tervetulleita Belgiaan kuolemaan.






Tai siis jos asiat eivät ole kunnossa.

Eutanasian saa myös peruuttaa tai siirtää koska vaan, eli jos et kuitenkaan halua, niin ei tarvitse - mutta lääkärin mukaan näin ei juurikaan käy, vaan paljon yleisempää on se, että potilas menee ja kuolee ennen aikojaan.

Siinä vaiheessa kun ihminen on valmis kuolemaan, viikatemies on jo joka tapauksessa nurkan takana odottamassa.

 

- - -

Lisäys:

Eutanasia ei kuulu yleisen sairaanhoidon piiriin, koska se ei varsinaisesti paranna ketään. Palvelua tarjoavat siis yksityiset lääkäripraktiikat, joskin eutanasia on ymmärrettävästi tarkasti säädeltyä ja valvottua, ja lääkärit ja sairaalat tekevät tiivistä yhteistyötä, ja eutanasin voi siis saada myös yleisessä sairaalassa, jolloin yksityinen lääkäri tulee vaan sairaalaan hoitamaan oman työnsä.

Tästä kirjoitin jo aiemmin: haimasyöpä on huono keksintö. Se tappaa lähes varmasti, tehokkaasti ja suht' nopeasti, yleensä puolessa vuodessa.

Nyt mennyt diagnoosista jo yli puoli vuotta - ja loppu lähenee. Syksyllä jo uumoiltiin, ettei tule kestämään jouluun asti.

Joulu vietettiin kuitenkin yhdessä, ja uusivuosi... joskaan appiukko ei jaksanut istua ruokapöydässä, eikä  tulla mukaan ampumaan raketteja, tai oikeastaan muutenkaan osallistua, niin oltiin yhdessä.

Asumme siis Suomessa, mutta miehen vanhemmat ovat belgialaisia, ja asuvat siis Belgiassa, ja tulimme jouluksi kahdeksi viikoksi tänne. Loppiaisena oli tarkoitus lentää takasin Suomeen, ja mies ja teinit lensivätkin, mutta koska appiukko oli sen verran huonossa kunnossa, sovittiin että jään vielä viikoksi Belgiaan.

Koska voin. Amiksesta kun on helppo lintsata viikko...

Miehen piti kuitenkin mennä töihin, ja lasten kouluun, eikä voineet jäädä. Kun sitä ei tiedä, siinä voi mennä vielä monta viikkoa, tai vaikka kuukatta.

Kaksi viikkoa sitten appiukko vielä käveli itse, tuli ruokapöytään syömään vähän ja pärjäsi morfiinin voimalla jotenkuten.

Viime loppuviikosta ei enää jaksanut nousta portaita yläkertaan.

Perjantain jäälkeen ei jaksa kävellä enää vessaan, tai käytännössä yhtään mihinkään (rullatuoli lainassa).

Makaaminen ei ole onnistunut pitkään aikaan kun syöpä painaa johonkin selkähermoon, vaan käytännössä istuu sohvalla 
Ja on kipua ja särkyä.

Ei saa juuri mitään syötyä (päivässä noin yksi ravintojuoma (pari desiä), yksi jugurtti ja kaksi lasia mehua), vessassa käy ehkä kerran päivässä, joku päivä jaksaa laittaa vaatteet päälle, tai sitten ei. Hampaiden harjaaminen on rankkaa.

Särkylääkkeet ei tunnu riittävän millään, vaikka on kova kombo morfiinista parasetamoliin ja ties mitä.


Toisaalta, kun poikkeaa vieraita (useamman kerran päivässä), niin yleensä rupattelee niitä näitä ja heittää huulta kuten ennenkin, ja vierailijoista varmaan näyttää, että eihän se niin paha ole ollenkaan, kun eivät viivy koskaan kuin hetken.
Ja hyvä että pistäytyvät, vaikka sairas itse torkkuisi, niin voidaan vaan rupatella niitä näitä, jostain ihan muusta ja arkisesta. 


Eikä se niin pahalta näytäkään, paitsi hetkittäin, ja paitsi lauantaina, ja sunnuntaina.
Ja paitsi kun hän kertoo, kuinka oikeasti välillä tuntuu niin, että saisivat pistää piikin saman tein.
Ja juuri tällä hetkellä, kun istuu kaksin kerroin ja irvistää - vaikkei juuri valita.

Mitään ei voi tehdä, kun ottaa vähän lisää morfiinia, ja kärsiä. 

 

Se on hyvä, että olen täällä, ettei miehen äidin tarvitse olla yksin, (tai siis kaksin kuolevan kanssa).

Läsnä oleminen on hyvä.


 

Nyt ollut sen verran huonot pari päivää, että mies ja lapset ehtivät olla kotona kaksi päivää, että varattiin heille lennot takasin Belgiaan mahdollisimman pian. Samalle päivälle ei enää ollut, joten piti ottaa vasta seuraavalle illalle, eli saapuvat tänään illalla.

Tänään iltapäivällä kävi eutanasialääkäri, ja sovittiin eutanasiasta käytännössä. Eutanasia-aika varattu torstaille kello neljä. Nopeammin ei aikaa tällä kertaa saanut, kun lääkkeiden saamisessa on ongelmia.

Kirjotain vielä erikseen eutanasialääkärin käynnistä. Enpä ollut koskaan aiemmin niin konkreettisesti ajatellut eutanasiaa, niin laitetaan vähän konkretiaa paperille.

Tässä vielä kuolevan ihmisen uudenvuoden tinat. 

(onhan se aina kiva nähdä enteitä ja yliluonnollisia asioita ja hölynpölyjä...)

Kuumetta ja pää kipeä.

Voimat pois,

Kun ei muuta jaksanut, niin opettelin ratkaisemaan rubinkin kuution.

Mitäpähän hyötyä tästäkään sitten taas oli?

Ei sitten niin mitään, ihan turhaa tuollainen sairastaminen, ja vieläkin vähän puolikuntoinen olo.

Jeejee. Päiviä tulee, päiviä menee niin että silmissä vilisee.

Torstai mene hoitaessa serkun poitsua iltaan asti. Perjantaina aamusta töihin vetmään virkistyspäivää Hankoon, minkä jälkeen vein koiran kunnon lenkille, kun ei se raukka taas moneen päivään ollut pitkälle lenkille päässyt.

Nyt kun koira oivasi tämän "koira saa päättää lenkistä"-konseptin, niin löydettiin ihan uusille poluille, ja kesti reilu puolitoista tuntia lenkki.

Tosi kiva, että tästä kävelyetäisyydeltä vielä löytyi uusi polku!

Ei se koira ihan pönttö ole.

Mutta illalla väsytti - ensin koko päivä töissä ja sitten lenkki, mikä meni puolittain juosten.

Ja mies toi kukkia, ihan vaan koska ollaan oltu nyt suunnilleen 20 vuotta yhdessä.

Vanhukset?

Lauantaina tyttären 16-vuotis syntymäpäiväjuhlat (vanhukset!), ja mukava määrä vieraita, rupattelua... niin ja siivoomista, leipomista ja kokkaamista. Aamusta iltaan touhua.

Kakku oli hyvää, mustikkapiirakka ja pulla oli hyvää, vieraat olivat rakkaita, iloisia ja ihania.

Lauantaina oli kavereilla omenamehutalkoot.

Satoja kiloja omenoita, joista puristeltiin ainakin
150l mehua


Ja toistakymmentä ihmistä, ja lauma hauskoja parivuotiaita lapsia ja pari vauvaa... aurinkoinen keli ja kaikilla hyvä mieli, ruokaa ja rupattelua.
Kuinka voisi kieltäytyä?



En tosin ollut koko päivää mukana, vaan kun aamusta mies lähti, niin jäin itse maalaamaan kotiin joksikin aikaa.

Jos ottaisin itseäni niskasta kiinni ja maalaisin nyt jouluun asti kaksi päivää viikossa.

Sen pitäisi olla mahdollista.



Mutta se on niin mahdotonta, kun elämää on niin paljon.

Minä maalaan kuin jumala!

Fiilis oli maanantain maalauskurssilla... ja kun kerrankin sujui sutiminen, niin olen odottanut että pääsen torstaina taas maalaamaan, kun torstaisin ei ole koulua.

Torstai aamuna sitten serkku soitti, jos pystyisin tulemaan hoitamamaan hätäapuna heidän 2v jäbää. No tottakai tulen!
Ja vielä ilomielin!

...vaikka tekisikin mieli maalata.
 

Ehkä otan paperia ja kynät mukaan, vaikka tiedän ettei kaksi vuotiaan kanssa kyllä mitään taiteilla. :D

Sunnuntai iltana teki niiiin mieli uunissa sulatettua valkohomejuustoa, patonkia, ja hilloa päälle.

Ihan sika hyvää, siis vaan kokonainen valkohomejuusto uuniin viideksitoista minuutiksi, ja sitten dippailee patonkia siihen kuin juustofondueeseen, ja vähän hilloa päälle. 

Ihan parasta, ja luulin että saisin oikein ahmia... mutta sitten olikin talossa pari ylimääräistä suuta ahmimassa, ja juusto katosi parempiin suihin alta aikayksikön.

Hyvä että ehti itse pienen suupalan ottamaan...

No ei, tasapuolisesti kaikille, ja hyvähän se on, ettei tullut ahmittua, ja että teineillä on kavereita.

Koulussa suunnittelin uudelleen keittiön pöydälle jalat, mutta täytyy vielä tilata riittävästi terästä.

Pöytään menee aika monta metriä... mutta hitaasti hyvä tulee. 

Eli tulenee tosi hyvä.

Vaihtoehtoja on paljon.

Käytiin tiistaina Jyskissä ostamassa verhot, ja järkytyin miten käsittämättömän kamalan huonosti hitsattuja pöydänjalkoja siellä oli!
Ei se nyt NIIIN vaikeaa ole!

Pöyristyttävää.

Paitsi jos tuikkaa sinkittyä terästä oikein stydillä sähkövirralla, niin tapahtuu jänniä!
(eli olen oppinut taas jotain!)

Mutta siis: edelleen nautin suunnattomasti koulusta!

Mutta... niin. Sain taas uuden projektin koulussa, ja on hieman huono omatunto.

Miksi minä saan kaikki parhaat asiakasprojektit?

Luokalla on muutama, joilla on vielä aika paljon oppimista, mutta on myös muutama, jotka on ihan yhtä hyvä hitsaamaan ja tekemään kuin minäkin.

Ei sillä että kieltäytyisin töistä, mutta reilua se ei ole, että ulkonäkö ja verbaalisuus vaikuttaa niin paljon, vaikka lopputulos olisi ihan yhtä hyvä.

Hitaan aamukahvittelun jälkeen oli pakko lähteä viemään koira lenkille.

En ollut ajatellut vetäistä kun perus lenkin... mutta koska koiralla oli selkeä ajatus lähteä juuri tähän suuntaan, niin ehkä tänään koiralla olisi intoa lähteä itsenäisesti päättämään lenkin suunnasta?

Ja päästiinkin reippaasti kilometrin päähän, ja koira valitsi suunnan muutamassakin risteyksessä!

Haukuttiin naapurin koiraa antaumuksella... vaikkei koiraa näkynyt tai kuulunut missään :D

 

Ja yllättäen koira halusi lähteä junaradan tuolle puolelle, minne ei niin usein mennä...

Tässä vaiheessa piti soittaa miehelle, että älä huolestu, meidän lenkki saattaa kestää vähän kauemmin, ja kännykkä ei ollut ollut yöllä laturissa ja akkua vain vähän jäljellä...

 

Junaradan tuolla puolen koira lähti viemään epätavalliseen suuntaan, polulle josta ollaan kyllä muutamia kertoja kierretty, ja päädyttiin koiran valinnasta 1,5h lenkille, mitä ollaan kerran-pari vuodessa kierretty.

Ei siis varsinaisesti uusia polkuja, vaan vanha tuttu lenkki - mutta koira selvästi tajusi jutun, ja vaudin puolesta välillä hölkättiin pari kilometriä, ja välillä istuttiin ja rapsuteltiin paikallaan viisi minuuttia (kiireisen tien varrella, vähän hassu paikka pitää taukoa), ja sitten taas löntsytettiin hissukseen.

Vauhdin puolesta tavallista moninaisempi, ja kaiken kaikkiaan justiinsa mukava puolentoista tunnin lenkki.

Ensi kerralla täytyy kyllä mielummin varautua, että kännykkä on ladattu ja juomapullo ja jotain evästä mukana, jos koira keksii vaikka lähteä Espanjaan.

Niin koira seisoo paikoillaan 15 minuuttia ja pyörittää päätään kuin kysyäkseen "minne nyt?"

Kunnes lopulta kyllästyin ja mentiin metsään - ja kummatkin oli taas onnellisia.

Metsästä löytyi älyttömän upea keltaliekoesiintymä!

Keltalieko on tällä hetkellä lempikasvini.

Ettäs tiedätte.

Löydettiin myös palosirkan rippeet läheiseltä hiekkakuopalta. Tähän mennessä näitä sirkkoja on näkynyt vain tien varressa, mutta olen odottanut josko leviäisivät hiekkakuopalle, kun siellä on juuri palosirkoille sopivaa maastoa.

Toivottavasti ensi kesänä näitä näkyisi enemmänkin, ja elävinä!

Seuraavanä päivänä kokeilin uudelleen, että koira saisi päättää lenkin pituuden (ja suunnan).
Tällä kertaa päästiin 500m tuttuun suuntaan, seisoskeltiin viisi minuuttia ja käveltiin takaisin kotiin.

Selvä homma, oli kyllä kaunis ilta, ja olisi voinut mennä pidemmällekin... luulen ettei koira vieläkään ihan vaan tajunnut ideaa.

Väsytti.

Pitkä viikonlopun saaristossa, maanantaina koulua ja illalla maalauskurssi - tiistaina koulusta suoraan töihin, ja keskiviikkona koulun jälkeen tanssimaan.

Ja siinä välissä koiran lenkkeilyt, ruuanlaitot ja pyykkäykset ja muut arkisäädöt. Pesin lattiat.

Joskus sitä vaan väsyttää. Onneksi oli vapaapäivä. Katsoin salaa Big Brotheria.

Koululla kävi ryhmä kansainvälistä väkeä tutustumassa suomalaiseen ammattikouluun, ja satuin juuri olemaan hitsaamossa kypärä päässä kun pistäytyivät siihen nurkkaan koulua, ja eräs vieraista (keski-ikäinen täti-ihminen) kyseli että olenko ainut nainen täällä? 

Kerroin näin olevan, ja ettei työharjottelupaikallakaan ole naisia näykynyt, ja rupateltiin hetki.

Sitten hän äityi ylistänään että "I admire you so much!", "I admire you so much!"

Öö... okei? Tänks?

Kolme peräkkäin hitsattua palkoa, ylimmässä levy oli kylmä, ja jokainen palko hitsattu peräjälkeen samoilla asetuksilla, mutta koska levy kuumenee niin hitsi laajenee ja sulaa. Eli miksi pitkän alumiininpätkän hitsaaminen yhteen hengenvetoon on haatavaa.
 

Tämä nyt oli tädin ensireaktio "naishitsariuteen", ja mukava ilahduttaa ihmisiä... mutta onhan se nyt vähän omituista.

Hitsarius nyt ei ehkä ole sitä maailman suurinta sankariutta, vaikka mukavaa ja yleishyödyllistä onkin.

Ketä sinä ihailet?
Ketä sitten olisi syytä ihailla, jos ei hitsaria?

Onko sairaanhoitajan ammatti jalompi, tai kirurgi? Poliitikko? Luonnonsuojelija?

Ten kaverin hyllyyn kannattimen, mutta siitä tuli Ö-laatuinen - hieman huono kuva, mutta jos katsot tarkasti, siinä näkyy Ö-leima.
Pulikka on kyllä millilleen oikean kokoinen ja mallinen, eli ajaa asinsa... mutta ei se nyt ehkä iiiiihan tuon alkuperäisen näköinen ole.
Joskaan ei ehkä tarvitsekaan?


Tuollainen pieni pulikka on vaan pirun hankala tehdä, kun pienikin heitto johonkin suuntaan näkyy heti.
Eikä koulusta löydy oikeaa materiaalia ja oikeita välineitä juuri samanlaiseen kappaleeseen - esimerkiksi tarpeeksi kapeaa levyn suiroa ei pysty koululla leikkaamaan 2mm levystä.

En säilyttänyt kaikkia epäonnistuneita palikoita, yksi suli muodottomaksi liian hitsausvirran vuoksi, ja hetki meni kehitellessä kuinka saan justiinsa oikean kokoisen mutkan... 

Maailma on paljon monimutkaisempi paikka kun ensinäkemältä luulisi.

Illalla alkoi kansalaisopiston lavatanssikurssi, minne oltiin miehen kanssa ilmottauduttu. Hauskaa oli, humppajumppa!

Hyvä vetäjä ja iloinen meininki, vaikka ollaankin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Ensi kesänä sitten lavoille!