Toissapäivänä kävin hoitamassa mehiläiset, sopivan ei-niin kuuma päivä, sillä joudun laittamaan suojahaalarin alle pitkähihaisen ja paksummat housut... mutta. Oli sitten hupparin hihat nousseet puvu alla, ja mehilöiset menivät suuttumaan niin että nyt on kummassakin ranteessa kuusi pistoa, ja edelleen turvonneet, kutisevat ja särkevät.
Puvun läpi pistot nyt ovat vähän laimeammat kuin ilman pukua, mutta silti. Olen herkistynyt. Ei kiva.

Harkitsin jopa mokomien raitapaitakriminaalien pois myymistä... mutta ehkä toistaalta, se on kyllä hirmu mielenkiintoista puuhaa tuo mehilöitseminen.
Pitäisi kaiketi oppia vaan pukeutumaan kunnolla, eli toppavaateet kesähelteellä.



Eilen lensin lasten kanssa Belgiaan sukuloimaan. Mieheni/lasten isä on siis Belgiasta kotoisin, ja 2/3 lapsista on syntynyt täällä (ensimmäinen syntyi Irlannissa, mutta se on taas tarina erikseen).

On todella mukavaa olla täällä, ja lento meni hyvin. Hirveästi vaan lapsia lennolla, meidän takana oli toinenkin äiti kolmen lapsen kanssa, erotuksena että hänen kolme olivat alle kouluikäisiä, ja myhäilin partaani siitä onnesta että omat on jo vähän isompia ja viihdyttivät niin erinomaisesti itseään/toisiaan että voin jopa keskittyä hömppäkirjallisuuteen.



...on se vähän eri, kun on tullut lennettyä myös kolmen alle viisi vuotiaan kanssa. Vaikka hyvinhän se on aina mennyt, onneksi eivät omat muksut ole vielä koskaan äityneet niin parkumaan kun joku tällä lennolla, onneksi aivan eri puolella konetta.
En siis muista että olisivat ikinä parkuneet niin, oli sitten lentokoneessa tai muualla, mutta toisaalta voi olla että aikakaudelta kolme-alle-viisivuotiasta muistikuvani eivät ole niitä terävimpiä.



Ihana olla siis sukuloimassa, kohta lasten serkkupojat pärähtävät paikalle (myös ala-aste ikäisiä) ja siitä se sitten lähtee... toivottavasti mummo ei ihan väsähdä kesken viikkoa vaan jaksaa iloisena ja reippaana meitä koko viikon. (ei kai hänellä ole vaihtoehtoa?)
Harmittaa vaan, että menin varaamaan meille vain viikon, oltaisiin hyvin voitu olla kaksi... eteenkin kun miehen veljellä on burnout (erittäin vakava), ja hänen vaimo ja lapsetkaan eivät ole helpoimmasta päästä. Olisi ollut kiva pystyä olemaan vähän enemmän apuna ja tukena, viihdyttää heidän poikakultiaan.
Mikä ajaa ihmisen murehtimaan ja stressaamaan noin paljon työstä? ja mikä johtaa stressiin parisuhteessa? (paitsi oma väsymys ja stressi). Elkäähän ihmiset stressatko niin paljoa, työ on vaan työtä ja elämä on vain elämää, jos pyykit on pesemättä tai sähköposti vastaamatta niin maailma se vaan jatkaa pyörimistään, jos topakka sukulaistäti kauhistelee tiskaamattomia tiskejä, niin maailma edelleen jatkaa pyöriskelemistään.


Nautitaan nyt siis tästä ajasta mikä meillä on, ja yritän olla murehtimatta että aikaa on taas ja kroonisesti aivan liian vähän.

Ajan krooninen vähyys puoltaisi mehiläisten myyntiä.