Papu, meidän hauvavauva koiranpentu, pieni Terroristi Tero, naskalihammas Piraija. Oi voi, ihanin ja paras koiranpentu mitä maa päällään kantaa!

En varsinaisesti ole koiraihmisiä, enkä kyllä kissaihmisiäkään, vaikka meillä on kaksi kissaakin.
Kissat ovat töissä, ne pitävät hiiret kurissa. Koira... niin. Koirahan on ihan turha?

Kaupungilla kävellessä, kun vastaan tulee ihmisiä koirineen, en voi kuin kummastella että miksi ihmeessä kukaan haluaisi koiran?

Mutta niin vaan meilläkin on koira, eikä mikään turha piski vaan viimosen päälle ulkomailsta tuotu rotukoira.



Meillä oli koira jo lapsena, oman perheen kesken ylen palttisen herttainen rescue-saksanpaimenkoira Jere, joka meinasi syödä kaikki vieraat... ja vuosien saatossa samassa taloudessa on asunut kanssani jos jonkinmoista karvakuonoa, alivuokralaisen über-tottelevainen ja kiltti kultainen bordercollie Shady, ja serkkun kanssa kun jaomme isoa taloa niin suuri lupsakka laiska Sohvi, jonka rotua en koskaan oppinut muistamaan, mutta afganistanilaiseksi lintukoiraksi sitä lenkitellessä kysyttäessä usein tituleerasin...

Ja sitten meidän oma kodinvaihtaja, kuopankaivaja karkaamista harrastava Möttönen, rauha hänen adhd-sielulleen. Minni opetti, että ihan ovat oikeassa kaikki jotka puhuvat sen puolesta, kuinka tärkeätä on käyttää aikaa oikean koiran valitsemiseen.
Minni oli alunperin ostettu Virosta mäyräkoiran pentuna, mutta se isoana muistutti huomattavasti enemmän saksanpaimenkoiraa, niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin... ja vaikka hän nyt oli meidän oma rakas Minni, ja oppi meidän kanssa elämään ja olemaan, niin kyllä voi koiran kanssa päästä niin paljon helpommallakin.

Minnin siis edesmentyä, oli meille joka tapauksessa selvää että kyllä meille tulee pentu.
Silloin kun olen mieheni tavannut, ja vuosia sen jälkeenkin hän on aina ollut sitä mieltä että koirat on vähän tyhmiä, eikä meille koskaan tule koiraa. Minni tuli meille tuttavan tuttavan kautta, kun se tarvitsi pikaisesti uuden kodin, kun ei lainkaan tullut toimeen silloisten omistajien/heidän toisen koiransa kanssa...


Meidän ensimmäisen ihan oman pentukoiran kanssa siis tein enemmän aivotyötä ja harkintaa.



Minkälainen koira juuri meille?

Ei tämä nyt vaikea kysymys ollut, ystävälläni on schapendoeseja, ja olen jo monta vuotta ajatellut, että jos koiran nyt ottaisin, niin juuri sellaisen haluaisin.
Aivan hurmaavia otuksia, aina iloisia, eivät hauku, näissä ei ole agressiivisuuden häivääkään, tykkäävät pysyä omistajansa lähellä, niin ihmisystävällisiä ja koiraystävällisiä, eivätkä omista metsästysviettiä. Energisiä, ja niin positiivisia ja kilttejä.

Miksi kukaan haluaisi koiran, jossa voi olla agressiivisuutta, ihmisiä, muita koiria tai eläimiä kohtaan?

(jos puhutaan kotikoirista, työkoirat on sitten oma lukunsa)

Schapendoesien luonne on vaan niin hurmaava, ja minusta koirassa pitää olla energiaa... en tykkää sohvaperunoista. Sellainen ei sopisi meille lainkaan.

Halusin siis rotukoiran, koska mitä suuremmalla todennäköisyydellä pennusta kasvaa luonteelta rotuaan vastaava.



Sitten vaan selailin kasvattajia, olin yhteydessä useampaankin kasvattajaan Suomessa, ja erinomaisia pentuja olisi täältäkin löytynyt, mutta ihan mielenkiinnosta rupesin googlailemaan että mitä jos toisikin pennun Belgiasta...

Minulla on hyvä mies Belgiasta, lapsista 2/3 on syntynyt Belgiassa, niin täytyyhän begialaisen koirankin olla hyvä. Ihan yhtä kalliiksihan pentu tuli Belgiasta, ja kalliimmaksi olisi tullut jos ei joka tapauksessa oltaisi lomailtu Belgiassa ettei sitä erikseen tarvinnut lähteä hakemaan... mutta kaiken kaikkiaan ihan helppo homma se oli hakea pentu.

Papun kavattaja oli hoitanut kaikki paperit, rokotuksen ja madotukset kuntoon, ja Papu lensi meidän kanssa tyytyväisenä käsimatkatavaroissa... Papusta oli ihan hauska leikkiä lentokentällä (kovin on rohkea pentu), ja lentokoneessa nukkui lähes koko matkan.



Ainoa mikä harmittaa, on etten voinut käydä etukäteen katsomassa pentua ja sen vanhempia ja omistajia... mutta aika monta sähköpostia tuli läheteltyä, plus kyselin vähän ihmisiltä jotka ovat koiransa tuosta paikasta hankkineet ja kaikilla oli vain positiivista sanottavaa heistä. Ja alusta asti vaikuttivat todella päteviltä ja hyviltä.

Enkä voi valittaa, kuten jo olen hehkuttanut: Papu on maailman paras pentu.



...ja rotupojalla oisi jo vaimoehdokkaitakin, jos vaan hänestä kasvaa komea poika. En olisi ikinä koskaan silloin yli kymmenen vuotta uskonut, että juppi-hippi-punkkari mieheni, revityissä farkuissa ja omituisessa hiustyylissään puuhun köyttäytyneenä, voisi jonain päivänä googlailla asiaa koiranäyttelyistä...



 Mutta tekee hyvää kokeilla aina vähän kaikkea, eikä kannata uskoa jos joku väittää ettei tykkää koirista. Hän ei ehkä ole vaan vielä tavannut yhtään schapendoesia ;)