Phuh... miehen veljenlapset uuvuttavat. Kummatkin höpöttävät alati ja jatkuvasti, toinen on tutkitusti ylivilkas ja sosiaalisesti rajoittunut (tod.näk.yhteydessä siihen, että hän syntyi kilon painosena keskosena)... ja sen lisäksi puhuvat rumia (jatkuvaa pissakakkaa) ja sopivissa väleissä läpsimistä ja muuta negatiivista huomionhakuisuutta.

Siis kovin rakkaita ovat pojat, hirmu vilkkaita sällejä vaan... verrattuna noihin meidän vässyköihin.
Kyllä meidän nuorimmainenkin osaa jos sille päälle sattuu, väsyneenä  vaikka... mutta näillä velikullilla se on vaan noin suunnilleen jatkuvaa. Ollut siis ihana hoitaa heitä muutama päivä, mutta ihana kun illalla palaavat kotiinsa että saa vähän aikaa hengittää ennen kuin taas palaavat.

Ei varmaan yhtään helpota hankalaa parisuhdetta, jos toinen lapsista on ylivilkas ja sosiaalisesti rajoittunut.


Ei ole reilua, että toisiin perheisiin tuntuu pakkautuvan enemmän huonoa tuuria kuin toisiin. Poden kroonista huonoa omaatuntoa siitä, että omassa elämässä on kaikki hyvin.



Tulee olo, että pitäisi tehdä jotain... mutta niin mitä?



Pienen pieniä asioita voi aina välillä, mutta.



Onneksi nuokin pojat kasvavat, parin vuoden päästä voivat, ja toivottavasti haluavat tulla meille kesäisin vähän pidemmäksikin aikaa... pöpelikössä on tilaa mihin purkaa kaikki tuo energia, ja tarpeeksi tilaa jokaiselle.







Jatkuvasti kuvittelen ja toivon että meille voisi hyvin muuttaa sijaislapsi jos toinenkin, mutta mies ei ole vielä sulanut ajatukselle, lähinnä meidän kielen takia, kun kotikielenä meillä puhutaan suomen lisäksi flaamia, ja edelleen myös englantia. Mies pelkää, että tämä syrjäyttäisi flaamin täysin.

Hän on varmaan oikeassa, mutta eikö lasten hyvinvointi ole tärkeämpää? ja ehkä silloin voisimme tulla Belgiaan useammin?