Olen hipimpi kuin haluan myöntää, mutta konservatiivisempi kuin luulette. Siis yleisesti luullaan.

En juuri päivittele tälläisiä facebookissa, jotenkaan en tahdo kaikkien ihmisten ajattelevan että olen se kanantappaja, possunpitäjä ja mehiläiskuiskaaja strömssöilijä.

Vaikka eikö se juuri ole hienoa?

Kukon tappaminen tuntuu pahalta.

Mutta, eikö vielä pahemmalta pitäisi tuntua muoviin pakatun lihan osto supermarketista? 






Päätöntä väkeä.

Sen seitsemän kukkoa. Tappo-ahdistuksesta huolimatta, olen onnellinen että päästiin eroon vähintään 7/8 osa kukkojen kiljumisesta, ja kaupan päälle erinomaista lihaa. Eivätkä kukot juuri ehdi kärsiä, nappaan ne kanalasta/aitauksesta syliin ja mies iskee yhdellä iskulla pään irti. Loppukertomuksen taisin jo kelata aiemmin, mutta otinpa muutaman kuvan.

Ihan siksi, että kun silloin kun olin tätä tekemässä ensimmäistä kertaa googlailin kyllä kokemuksia asian tiimoilta.


Nakuja poikia.

Taaimmainen kaveri on tummempi, koska siinä on silkkikanaa. Silkkikanat ovat tummempilihaisia.


Keittämisen jälkeen nyperään käsin lihat erilleen, ja nahat ja muut luuta pehmeämmät palat toisaalle. Ne muut pehmeämmät menevät koiranruuaksi.


Annospusseihin ja pakkaseen.


Maksa, sydämet, keuhkot ja sen sellaiset palottelin uuninpellille ja miedossa lämmössä kuivumaan koiralle herkkupaloiksi... ai että kun maistuu!


Eteenkin raakana maistuu, mutten viitsinyt pennulle paljoa antaa ettei mene vatsa sekasin..





Eipä taida pikkujätkä tietää kuinka onnellinen onkaan... tai hännän heilutusmäärästä päätellen kyllä sillä jotain aavistusta asiasta on.

Lapset olivat vähemmän onnellisia, kun ilmoitin että minähän en sitten enää ikinä osta lihaa. Meillä syödään vain itse tappamaan tai kasvisruokaa, koulussa tai muualla saavat syödä mitä haluavat, mutta minä en aio enää ostaa.

Onnettoman kukon syöminen ei tunnu yhtään pahalta, ja se ei ole oikein.