Kuolema on viime aikoina väistämättäkin kulkenut mielessä.

Mutta, olen ihan sinut kuoleman kanssa. Me kaikki kuolemme, ja jos joku tappaa itsensä ennen aikojaan, on se hänen aikansa. Ei sitä tarvitsisi ottaa niin vakavasti.


Itsemurha on sellainen asia mihin olen törmännyt jo monta kertaa. En ehkä ihan niin läheltä kuin tällä kertaa, miehen vejen olen tuntenut lähes yhtä kauan kuin mieheni (piti pysähtyä miettimään, neljätoista vuotta suunnilleen), ja olemme alusta asti olleet läheisiä ja tultu hyvin juttuun. Mieheni ja veljensä olivat hyvin läheisiä toisilleen, ja asuttiinhan samalla kylällä sen viisi vuotta.

Mutta muutoin, kaverin isä hirttäytyi. Toisen kaverin tyttöystävä, muuten vain hyvä ystäväni, kaverin setä, yhden kaveri mies lähti myös, ja jätti kaksi pientä söpöä poikaa... ja yrityksiähän löytyy.


Omassa pienessä mielessäni jäsennän asian niin, kuten herra Gautamakin todennut, että elämä on kärsimystä.

Elämä on kärsimystä, koska olemme ihmisiä. 

Kärsimys on välttämätön biologinen ja evolutionaarinen piirre, joka juontaa juurensa mikä ihmisen erottaa kaikesta muusta elämästä maapallolla, eli älymme.

Kärsimyksen aiheuttaa elämänjano, eli se että haluamme enemmän ja lisää, haluamme ratkaista ongelmat emmekä tyydy  elämään on sellainen kuin se on. Jos tyytyisimme, emme olisi kehittyneet ihmisiksi.

Elämänjanoa en halua sammuttaa, vaan aion edelleen pyrkiä parempaan, alkaa taas olemaan ensi vuonna parempi ihminen... vaikka se on vaikeata.
Ei siksi, että olisin jo jotenkin erinomainsen hyvä, vaan siksi että lupaan harva se päivä alkaa olemaan parempi, maksaa laskut ajallaan, pitää talon siistinä, pyykätä heti kun on koneellinen pyykkiä, laittaa hyvää ja monipuolista ruokaa, olla kärsivällinen enkä kiukustua.

Eihän parempaan pyrkiminen ole keneltäkään pois.




Vaikka masennus on siis ihmisyydelle ymmärrettävä sairaus, se on nimenomaan sairaus, josta voi myös parantua.

Toivottavasti masennuksesta, ahdistuksesta ja muista mielen sairauksista, tai yleisemmin mielentiloista puhuttaisiin avoimemmin. Tällä hetkellä yhteiskuntamme keskittyy hyvin vahvasti kognitiiviseen ymmärtämiseen, vaikka tunteet ovat elämässä ihan oikeasti tärkeämpi asia.

Ja paljon vaikeampi.