pigs.jpg

On tapahtunut paljon. Liikaa, ja täysin tarpeetonta. Juuri nyt ei juuri voi keskittyä mihinkään positiiviseen, vaikka päivän kuvaksi tuli nyt rakkaat, hyvän, paksun ja rapasutuksentäyteisen elämän eläneet possukat, jotka tuossa välissä ovat jo löytäneet tiensä pakkaseen. (100kg lihaa/sika, luut, maksat ja muut vielä päälle... ja on sika mureata)

Miehen veli kuoli. Tarkoituksella morfiinin yliannostukseen, reilu kolmenkymmenen ikäisenä, jättäen jälkeen kaksi pientä poikaa (7 ja 9 vuotiaat).







Olemme nyt olleet vajaa viikon Belgiassa tästä syystä, hautajaisissa ja perheen ja ystävien tukena... rankkaa on ollut.
Hautajaisissa oli yli 340 ihmistä, minkä lisäksi hänen työpaikallaan samaan aikaa pidetyssä muistotilaisuudessa oli parisen sataa ihmistä. Mutta se ei riittänyt, masennus ja ahdistut oli liikaa.

Kuolema on vielä helpohko hyväksyä, vaikeinta on se, että hänen ex-vaimonsa, vaikkei ero ehtinyt edes astua voimaan kun kesällä vasta erosivat, on järjettömän (kirjaimellisesti järjettömän) hankala.

Hän on halunut omia lapset itselleen, eikä ole sopimuksista (asianajajan kautta hoidettu) huolimatta antanut lapsia omalle isälleen ja/tai isovanhemmille hoitoon.

Ja sama jatkuu, suuren taistelun jälkeen hän tulee tänään lasten kanssa käymään isovanhempiensa luona. Omien isovanhempiensa, jotka ovat koko ajan olleet lähellä, läsnä, hoitaneet ja huolehtineet ja rakastaneet ja parempia isovanhempia ei etsimällä löydy.
 

Olen (kuten muutkin) yrittänyt olla ymmärtävä, joustava, olla tukena ja jälleen yrittänyt ymmärtää, mutta juuri nyt pistää niin vihaksi. Tämä on minulta paljon, lähtökohtaisesti en vihaa.... mutta tuntuu että koko keho tärisee ja pursuaa kohta ylitse.

Ihan järjetöntä, että ensin isovanhemmat ovat menettäneet poikansa, ja nyt on uhkana menettää vielä niin rakkaat pojan pojatkin.