Nähtiin kummipojat viimeksi miehen veljen hautajaisissa joskus kuukausi sitten, ja muutaman minuutin jouluna ovella kun vietiin paketit. Tämän jälkeen ei mitään, ei pihahdustakaan.


Heidän äiti ei vastaa puheluihin eikä viesteihin ja on sulkenut poikien koko isänpuoleisen suvun pois. Ainoa yhteys on ollut se asianajajalta tullut kirje, jossa hän väittää suvun vihaavan ja vainoavan häntä, stalkkaamalla oven takana, tunkemassa uhkausviestejä postilaatikkkoon ja soittelemalla yötä päivää.
Tämä ei pidä paikkansa, vaan kaikki ovat yrittäneet olla mahdollisimman asiallisia ja ymmärtäväisiä ja kärsivällisiä.


Kontrasti aikaan ennen viime kesää on valtava, tätä ennen pojilla, oli hyvä ja lämmin yhteys isän puoleiseen sukuun, isovanhempiin, serkkuihin ja meihin. Ja he lähes kaikki asuvat samalla kylällä, paitsi me täällä kaukana pohjolassa... mutta ollaan meki skypetetty säännöllisesti.

Heidän eron, ja eteenkin poikien isän, siis mieheni veljen, itsemurhan jälkeen yhteys on siis aivan täydellisesti poikki.
Toisin sanottuna pojat eivät menettänyt vain isää, vaan koko puoli sukua: isovanhemmat, kummit, serkut, sedät ja tädit.
Isovanhemmat eivät menettäneet vaan poikaansa, vaan myös lapsenlapsensa.

Eikä kukaan ole koskaan pahaa sanaa poikien äidille sanonut. 
Mutta hänellä on varmasti ahdistus, masennes, kriisi, erosta ja (ex-)miehen itsemurhasta. Harhaluuloja, psykoosi?
Hän on puhunut ja väittänyt paljon asioita jotka ovat täysin vääriä ja epätosia, ihan käsittämättömiä, epäloogisia ja ei millään tapaa mahdollisia asioita.

Toivon että eukkoparka saa apua ja että ajan kanssa tilanne muuttuisi ja tasaantuisi...

Mutta siihen ei kyllä kukaan usko. Hän on aina ollut hankala persoona.


Huoli on, että kuinka hän pystyy yksin huolehtimaan kahdesta vilpertistä, joista vanhmmalla on jo diagnoosi: hän on  huomattavasti keskimääräistä älykkäämpi mutta on myös keskittymishäiriöitä, autistisia piirteitä, eli sosiaaliset kontaktit vaikeampia sekä fyysistä kömpelyyttä. Eniten haasteita se, että hän on todella älykäs ja pursuaa energiaa- aivan mahtava sälli, mutta vaatii paljon.
Ja samalla kylällä asuu kymmeniä  sukulaisia, jotka halaisivat olla tukena ja auttamassa, ihan käytännön arjessa ja elämässä... mutta kun ei.


Isovanhemmat ovat kyllä aloittaneet jo oikeustaistelun tapaamisoikeudsta poikiin, toivotaan parasta. Hidasta ja toivotonta sellainen. Mutta mitäpä muutakaan kukaan voi?

Juu, voin lähetellä kaukaa pohjolasta postikortteja ja toivoa etteivät ne päädy suoraan paperinkierrätykseen...
 

Omasta puolestani, nämä lasten, eli myös meidän lasten  isovanhemmat ovat kyllä paremmat kuin kukaan toivoa saattaa.