Pistäydyin liian pitkästä aikaa isotädillä. Suuri hatunnosto Rauha-tädille, hän on lähes 90-vuotias, mutta aivot pelaa, hän käy kuntosalilla, järjestelee edelleen eläkeläisten retkiä, hoitaa omat ja miehensä ruoat ja kaupassa käynnit, käyttää facebookkia ja on ollut ihan koko elämänsä ihme aktiivi monella taholla, ja sen kyllä huomaa.
Toivottavasti osa näistä geeneistä on löytänyt tiensä minuunkin.

Puhutaan paljon vanhusten yksinäisyydestä. Rauha-täti kyllä topakasti motkotti, että kyllä se nyt on myös vanhusten omalla vastuulla nousta ylös, eikä vaan jäädä makaamaan ja tuijottamaan kauniita ja rohkeita.
Sama pätee nuoriin, eivät ne työt ja muut kotoa tule hakemaan.


Lapsille opetetaan, että kakkua puhaltaessa toiveita ei saa sanoa ääneen.
Älkää opettako näin.

Toiveet pitäisi aina sanoa ääneen.

Muistan lapsena toivoneeni He-Man figuria, mutta en koskaan kertonut tästä kenellekään, enkä siis koskaan sellaista saanut.
Jostain kumman syystä ei kukaan tajunnut sellaista ostaa, pienelle balleriina-heppa-tytölle.

Toisaalta, sain kyllä oman ponin, että ehkä se vähän kompensoi tätä traumaa.




Ei pidä paikkansa, ei ponilla voi kompensoida He-mania.

21369552_10155515498141142_5357222343884

Rauha-tätiä ajatellen tein etikka-kurkkuja omista kurkuista. Olivat erinomaisia.