Pidin hetken blogia toisaalla, ja unohdin tämän kokonaan. Törmäsin takaisin tähän, ja palaan. Lisäsin muutamana kirjoituksen viime syksyltä... mutta.

Viime vuosi oli huono.

Ei vielä koskaan ole ollut niin huonoa, ahdistavaa, masentunutta, stressaavaa vuotta. Eteenkin nyt taakse katsottuna, siellä näkyy piemää sumua ja ahdistusta. Vaikka viime vuonna en sitä edes tajunnut, kunhan olin väsynyt ja kärttyisä ja taapersin eteenpäin.
Mutta en myös blogannut, kirjoittanut, ajatellut, taiteillut, ja välistä tehnyt juuri mitään. Syksyllä olin viikon sairaslomallakin, ja päiviä silloin tällöin muutenkin.

En tavallisesti ole koskaan kipeänä. Tavallisesti minulla on energiaa, elämää ja ideoita. Viime vuonna ei ollut.

Jouluna oltiin taas pari viikkoa isovanhemmilla Belgiassa, enkä tehnyt siellä oikeastaan mitään. Se ei ole normaalia.

Työt ahdisti. Töissä oli myös toimimattomia rattaita, ruostetta ja takkuilua riippumatta minusta, mutta myös oma ahdistus ei asiaa auttanut. Olin hyvin lähellä että en eronnut osa-aikaisesta mutta vakituisesta työstä.

Nyt kuitenkin päädyin samaiseen työhön (siitä lisää toiste) täyspäiväisenä, ja olo on hyvä. Työni on erinomainen, helppo, miellyttävä, antaa paljon vapautta ja on kaiken kaikkiaan hyvä juttu.  Harkitsin, että olisin voinut vaihtaa parempi palkkaiseen, muutama tuhat euroa kuussa enemmän- mutta ei. En vaihtaisi, pari tuhatta euroa kuussa rahaa ei riitä: elämä on nyt hyvä, juuri näin.

Meillä on kiva mökki, lapsilla on erinomainen koulu, Karjaa on kiva siisti kaupunki. Minulla on täydellinen mies ja täydelliset lapset.




Masennus on vakava asia. Sain kokea siitä maistiaisen. Olkaa armollisia.