Päivän uutinen: "Espoolaiskouluissa kuunnellaan masentuneita teinejä, jolloin olo paranee!"

Siis että täh? Ihan oikea ihmiskontakti, kuunteleminen ja välittäminen parantaisivat oloa?

 

En tiedä, onko oikeasti paljon yksinäisiä ihmisiä, mutta heitä on. Eikä tunnetasolla vain yksinäisyys, vaan elämään tyytymättömyys, ahdistus.


En usko olevani varsinaisesti yksinäinen, vaikka ei se vieras tunne ole: kuuluuhan se osana meidän kulttuuria, tämä välttelevä kiintymyssuhdehäiriö. Välillä ahdistaa suunnattomasti, en ole tarpeeksi, ei minulla ole oikeita ystäviä ja peruskaura maistuu puulta. Ansaitsisin enemmän, olen enemmän, minun pitäisi oikeasti olla julkkis, menestynyt, guru... mutta jostain syystä minua ei ole (vielä) löydetty vaan nökötän, hörpin kylmentynyttä kahvia.
Tiedät varmaan tunteen?
 

Yksinäisyystutkija Niina Junttila kertoo, että yksinäiseksi itseään luonnehtineista 30–60-vuotiaista 32% kertoi olleensa yksinäinen jo lapsena, ja 56 prosenttia kertoi olleensa yksinäinen teini-iässä.
Ja lapsen kasvaessa genetiikan merkitys vähenee, ja ympäristötekijöiden osuus kasvaa.

Ympäristötekijöiden osuus. Niin, eli yksinäisyys ei ole henkilön itsensä vika, vaan yhteiskunnan ongelma, kuten työttömyys tai köyhyys.  Rakenteellinen työttömyys, tai rakenteellinen yksinäisyys.

Tottakai se on, jos asuisimme Ugandassa vuoristokylässä, elämä on rakenteeltaan yhteisöllisempää: agraariyhteiskunnassa ei ole työttömyyttä.

Työtyömyys tai yksinäisyys ovatkin siis luksustuotteita, meillä on varaa olla yksinäisiä ja työttömiä.



 

***
Elämä on kärsimystä.
Kärsimyksen aiheuttaa elämänjano.
Ilman kärsimystä emme olisi ihmisiä.

Paras vetää henkeä, sulkea silmänsä ja nauttia kevätauringosta kasvoilla.




Pääsiäislomalla käytiin katsomaassa Paavolan tammea, istuimme penkille aurinkoon ja olimme yhdessä.
On se komea puu, suosittelen.