Tasaisin väliajoin tulee tarve uusiutua, muuttaa, ostaa uusi takki (ellei vanha olisi vielä ihan hyvä), lopettaa tupaikointi (jos tupaikoisin), laihduttaa (jollen olisi jo rimppakinttu).

En ole uskonnollinen, en kuulu mihinkään uskontokuntaan enkä ole erityisen hengellinen.

Mutta jokunen vuosi sitten meillä kävi pyöräilijä. Herra Mohammad, joka oli pyöräillyt Irakista Suomeen.
Oikeastaan hän oli pyöräillyt jo kymmenisen vuotta ympäri Eurooppaa, vain hän, polkupyörä, pieni teltta ja satulalaukussa säkillinen mysliä.

Mohammad viipyi meillä muutaman päivän, lepäillen ja koraillen pyöräänsä ja vaihdoimme tarinoita keskenämme.

Haluaisin Mohammadin tavoin uskoa kohtaloon.

Kun olimme jokunen vuosi sitten ostamassa taloa, teimme tarjouksen talosta Siuntiossa.
Se ei ollut meille tarkoitettu. Olen nyt onnellinen, ettemme muuttaneet Siuntioon.
En haluisi asua Siuntiossa, en sitten niin yhtään.

Ei sillä, että jos olisimme sen talon saaneet, ja muuttaneet Siuntioon, voisin hyvin pitää siitä... mutta juuri nyt, voin ajatella että oli kohtalon saattelemaa että emme asu Siuntiossa.
Luojan kiitos.

Voin myös ajatella, että on ollut kohtalon johdattelemaa, että asumme nyt juuri tässä talossa, mikä on seitsemästoista talo missä asun. Jokaisesta talosta on omat muistonsa, oma elämänvaihe, ja sitten tulee taas elämään muutosta.

Vaihtelua, seikkailua.



Nyt on selvästi jotain ilmassa. Muutosta, tuulta... väreilyä. Siksi teki mieli avata uusi blogi?

Siksikö olen selaillut taloja? Entä jos muuttaisi Espooseen?

Kävin ratsastamassa ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.

Entä jos... niin... maailma on mahdollisuuksia täynnä. Minusta voi vielä tulla kaupunkilainen, tai olympiavoittaja.

Maailmassa on mahdollisuuksia nyt ehkä enemmän kuin koskaan . Varokaa!