Olin mökillä ystäväpariskunnan kanssa, heillä oli kaksi pellavapäistä poikaa, 7- ja 10-vuotiaat.
Hirsisellä mökillä oli parvi, missä makuutilat ja avonainen oleskelutila/keittiö, missä tilaa kooorkealle kattoon asti.

Parvelta pääsi näppärästi kiipeilemään hirsiparruja pitkin avonaiseen tyhjään tilaan... ja sielläkös pojat keikkuivat.
Niihän poikein kuuluukin keikkua.
Ilta oli mukava ja leppoisa, oli syöty ja saunottu.

...kunnes toinen pojista putosi yhteä kierivänä tuuliviirinä korkealta ja mätkähti suoraan ja saman tein elottomana lattialle.

THUMSP!

Täysi, järkyttynyt, hiljaisuus.

Käskin vanhempien pysyä paikoillaan - minä menen tarkistamaan ja soitan 112. Pysykää tässä. Ei hätää, kaikki järjestyy.
Soitin hätänumeroon, missä tuntuivat kyselevät epäolennaisia: "Mikä on nimesi?"  

Mitä nimelläni on tällä hetkelä väliä? Yhtään mitään väliä?



Toinen veli tuli hellästi silittämään pellavapäisen veljensä päästä.

Ei paljoa ahdistavampaa tunnetta voisi olla.


Heräsin.

Se oli vain unta. En oikeasti edes tunne tuota perhettä.
Mutta se tunne. Phuh!



Siis KUKA IKINÄ KATSELEE TUOLLAISIA UNIA!?

Vaihda kanavaa!

Yleensä uni loppuu, jos jotain liian kamalaa tapahtuu. Nyt uni jatkui. Poika putosi, puhuin vanhemmille, menin pudonneen pojan luo. Soitin hätäkeskukseen. Veli tuli silittämään poikaa. Puhuin hätäkeskuksen kanssa. Tunne.
Onneksi se loppui.