Elämäni ensimmäinen viikko hitsarin (työharjottelijana) takana!

Selvisin hengissä, ja aika meni todella nopeasti - kun on paljon mielenkiintoista puuhaa.

Kuten jo aiemmin blogasin, ensimmäinen päivä oli monipuolinen ja sopivasti haastava - ja niin oli myös loppuviikko.
Joka päivä uusia juttuja, asentoja, tekniikoita ja palokoita.

Pienen pieniä, ohuita, paksuja, suuria, suoria ja mutkaisia.

1,25mm tarkkuudella levyjen asettelua. Siis 0,01mm on aika lyhyt matka, noin käsivaraisesti mitata ja naputella.

Mutta selvisin kunnialla.



Tai ainakin selvisin, kunniasta kuulenee sitten joskus jo kuulenee, mutta ainakin saan mennä vielä maanantaina takaisin.

Hirmu miellyttävän meditatiivista tämä askartelu.

Vähän kun olisi ollut retriitillä, aamuherätys viideltä (tai viisitoista vaille, jos täytyy käyttää koira aamulenkillä), töihin kuudeksi, aamukahvi kahdeksalta, lounas kymmeneltä ja taas kahvit puolelta päivin.

Kello soi aina merkiksi, ja välissä voi istua ja askarrella.


Joskus teninä, olisin pitänyt tätä varmasti painajaisena, mutta nyt ollut rentouttavaa ja mukavaa.




Bonuksena hitsariäijät ovat olleet tosi ystävällisiä, esitelleet tekemisiään kun olen käynyt utelemassa, rupatelleet ja auttaneet ihan ylimääräistäkin.

Mutta - kuinka vastata kysymykseen: "Miltä tuntuu olla naishitsari?"



Miltä tuntuu olla hitsari?
Miltä tuntuu olla nainen, tai mies?
Miltä tuntuu olla?

Miltä tuntuu olla opettaja, tutkija, tai pelata jalkapalloa?

Aika diippiä shittiä.




Kysymyksen esitti vanhempi mies, tosin vain noin rupatellakseen. Kuka sitä jaksaa aina säästä puhua?
En varsinaisesti vastannut, vaan käänsin puheenaiheen johonkin yleiseen löpinään.
 

Sukupuolella ei kaiketi ole paljoakaan tekemistä hitsaamisen kanssa, kun ei sitä häppäsvärkillä hitsata.