En siis varsinaisesti ole mikään koiraihminen... paitsi että meidän oma pieni höpsöpupu.

Niin, vähäintään kolme kertaa päivässä käyn meditoimassa karvaisen kaverin kanssa... ja tuo pentu on maailman iloisin, positiivisin, kiltein, ja myös energisin tapaus.... ei hauku eikä hypi ja koirakoulussakin luokkansa priimus.

Yllä taidonnäyte paikallaan makuusta, mikä on osoitteessa koirahalli aivan äärettömän haastvaa vielä Paikallaan Niin ihanassa jännässä superkivassa paikassa. Mutta kuten kuvassa näkyy, hyvinhän se noin puoli vuotiaaksi malttaa.



Turhuuden onnellisuudesta jälleen, mutta aivan varmasti masennukseen tehokuuriksi olisi suht' tehokas sellainen koiranpentukuuri. Papu on ainakin iloinen, aina ja koko ajan, kuinka iiiihanaa kun viet minun luun! oi iiihanaa kun sataa vettä! eläinlääkäri on iiihana vaikka se antaisi rokotuksen! elämä on vaan niiiiiin ihanaa.


Muutoin koiran omistaminen on rasite, kuten myös kanojen, ison pihan, lasten, omakotitalon, parisuhteen, karkkipussin tai minkään muunkaan.


Eilen puhuin pikkuveljen kanssa Pakistanista, ja Afrikasta... jälleen oi Afrikka. Aina tasasin väliajoin tulee edelleen vierotusoireita, ja on pyöriteltävä ihmisen pienissä aivoissa että mitä jos. Jos vaikka lähtisi vuodeksi töihin? jos aloittaisi uuden projektin? jos edes laittaisi sähköpostin? lähettäisi joulukortin?

Siellä se yksi pieni pala sydäntä on, paahtuu kuumalla savannilla ja kutsuu aina välillä, kuhamuttelee viidakkorummuilla.
Muistuttaa suhteuttamaan omaa elämää täällä pohjolassa.
 

Meidän elämä on niin pieni ja maailma niin suuri.