Yht' äkkiä sitä on olevinaan aikuinen.
On työt, lapset, lasten kuljettelut, koira, kanat, omakotitalo, autot.

Mutta inspiraatiota ei ole. Jo se tuulessa kipinöi hetken, niin arjen harmaus tukahduttaa sen kyllä pian.

 

Näennäisestä harmoniasta ja elämän sietämättömästä keveydestä huolimatta, ahdistaa.

 

Pitäisi   Olisi kivempi olla inspiroitunut, joku suurempi päämäärä, joku juttu mistä aidosti on innostunut ja valmis taistelemaan. Kärsimys tuo kontrastia, eli myös valoa.


Mutta sitten pitäisi olla hirmu energinen, aikaansaava ja älykäs... phuh. Pitäisikö tilata jostain vaikka amfetamiinia?


Takaraivoni sanoo, että jos joku päivä kehooni iskee salama ja saan suuren energiaryöpyn, mikä kuohuu arkisen taapertamisen yli, niin inspiraationi olisi edelleen kyllä visuaalinen taide.
Piirtäminen, maalaaminen... ehkä jonkinlainen poliittisten sarjakuvien tekeminen?

1288113264_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Nyt aika, energia ja arki riittänyt lasten kanssa sammakoiden tuhertamiseen, arkeen. Sinne se hukkuu, ei salamoita eikä amfetamiinejä.





(ja realistisesti, masentava totuus on, että kuvia (musiikkia, kirjoja, tekstiä) tuotetaan joka päivä niin hitokseen paljon, että sitten realistin aivot toteaa koko homman turhaksi ajan haaskaukseksi, ja menee ripustamaan pyykit - ihan kivaa se näinkin on...)