.

Kuva on muutaman viikon takaa. Hevonen! Olen ratsailla! Hurjaa! Käsittämätöntä! Mahtavaa!

Olen vanha heppahöperö, ja ponin ja hevosen omistaja, mutta kun 19-vuotiaana muutin Tanskaan (/Belgiaan/Ugandaan/Irlantiin/Belgiaan), niin hevoset jäi: Oli muuta ajateltavaa, lapset syntyi, ei ollut aikaa, ei energiaa, ei mahdollisuutta... enkä oikeastaan edes sen enempää ajatellut hevosia.
Tiemme vain erkanivat täysin.


 

Mutta, nyt hevoset tuli kohdalle, aika kohdata jälleen Hevonen ja hypätä ratsaille - ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.

16 vuoteen!    Kuulostaa pitkältä ajalta.

Kuulostaa todella pitäkältä ajalta. Jopa käsittämättömältä.



Mutta se ratsastaminen on kuin polkupyörällä ajo, ihan mieletöntä!

Nyt olen kolmasti käynyt ratsastustunnilla, ja on aivan uskomatonta, kuinka helppoa ratsastaminen on! 
Mehän ymmärrämme toisiamme, hevonen ja minä!

Ravaaminen tai laukkaaminen ei tunnu yhtään pahalta, ainakaan ensimmäisen tunnin jälkeen.

Sitä en tiedä, miltä touhu maasta käsin näyttää, sitä varten pitäisi ottaa kamera ja kuvata... mutta hyvältä tuntuu!




Ratsastaminen on aivan mahtavan tehokasta kokovartaloliikuntaa, tulee todella hyvin selkälihakset käyttöön:
ja siinä tehdessä unohtuu koko loppu maailma. On olemassa vain Hevonen ja sinä.

Niinhän se käy kaikissa harrasteissa, että muu maailma ja murheet unohtuu... mutta kun tämä kerran on lapsuuden laji, niin kai siihen liittyy lisäksi sellasta nostalgista hyvää fiilistä. Ja vielä parempaa fiilistä siitä: että minähän osaan!



...niin koska olikaan seuraavat olympialaiset? ;)


***


Ai niin, unohti mainita, että kyllä muuten jännitti.

Jännitti, pelotti, hirvitti, hikoulutti ja vapisutti... se ensimmäinen ratsastustunti.
Ihan hirveetä!

Aivan kamalaa!



Mutta ei pidä antaa pelon voittaa. Eikä järjen. Eihän ratsastamisessa ole mitään järkeä!